Aksaa aksaa

Vähän saattoi perjantaina kaasujalka painaa, kun Eva toi pennut taas agitreeneihin ja mun oli pakko mennä ennen omia treenejä hakemaan pentuterapiaa. Tai terapiaa ja terapiaa. Suloiset pikkupennut oli kasvaneet taas ihan hurjasti, niitä ketutti olla pienessä aitauksessa jumissa ja heti kun tilaisuus tuli, ne iskivät pienet piraijanhampaansa kiinni mihin ikinä pystyivätkään. Aika ikävältä tuntui jopa lenkkarin läpi erään Pomppu - herran naskalit. Nox pääsi taas moikkaamaan pikkusisaria ja hetken ihmettelyn jälkeen agikenttä oli huomattavasti kiinnostavampi kuin potentiaalinen pikkusisko.

Sillä välin kun mä istuin pentujen syötävänä, muut äänestivät treenien teemasta. Päädyttiin kokeilemaan erilaisia ohjaustekniikoita. Johannalla oli piiiiiitkä lista mistä valita ja mä nappasin takaaleikkaukset, saksalaisen ja vippauksen. Vippaus oli uusi ja takaaleikkaukset ja saksalaiset meidän heikkouksia.

Aloitettiin takaaleikkauksilla ja heti ekana sanoin, että me ei osata. Johanna laittoi kokeilemaan ja ei se nyt ihan järkyttävän rumaa ollut vaikkei erityisen sujuvaakaan. Suurin ongelma taisi olla, että mä olin jo liian edellä Noxiin nähden ja jouduin melkein pysähtymään että sain leikattua ja silloinhan Nox tietenkin vilkaisi minua eikä jatkanut sujuvasti eteenpäin. Kun maltoin odottaa nokinokkaa ja edettiin yhdessä niin saatiin useita hienoja pätkiä. Taitava poika!

Ja sitten se pirun saksalainen...Miksi?! Miksi se on niin pirun vaikeaa minulle? Ehkä koska se on vaikeaa minulle = en tahdo treenata sitä = ei edistytä? Kuka tietää. Noh jotain edistystä, että edes otin sen meidän treenilistalle. Olin kokoajan auttamattoman myöhässä, ajoissa, väärässä paikassa jne. Huomasi myös, että ollaan treenattu tämänkaltaisia ohjauksia hirmuisen vähän, koska Noxilla oli vähän vaikeaa kääntyä minua kohti esteellä. Palkkasin sitä muutaman kerran hypyn jälkeen taakse ja saatiin onnistumisia. Mutta hurjasti treeniä se tarvitsisi, jotta saksalaisista tulisi sujuvia.

Viimeisenä vippaus. Nämä meni aika kivasti vaikka ei olla oikein koskaan tehty mitään samantapaistakaan. Muutamalla ekalla kerralla Nox taisi sujahtaa putkeen joka oli houkuttelevasti sen näkösillä, koska mä en ollut tarpeeksi selkeä siitä mitä halusin. Kun jarrutin kunnolla niin alkoi sujua ja meni tosi nätisti.

Rimoja tipahti tasan kaksi kertaa ja nekin oli puhtaasti mun mokia, mutta tässä taas näkee, että vauhtipätkät on Noxin heikkous ja ne tarvis hurjasti lisää treeniä. Ensi viikolla on vielä yhdet treenit ennen kauden vaihtumista, mutta täytyy sanoa jo nyt, että tämän kauden aikana tuntuu, että ollaan edistytty hurjasti. Tai mä olen oppinut ja ymmärtynyt paljon asioita ohjaamisesta ja me toimitaan Noxin kanssa paremmin yhdessä.

Huomiseen pitäisi vielä malttaa odottaa varmaa tietoa omasta pennusta, mutta aika makean pikkusen oon saamassa näillä näkymin <3 Lauantaina sitten haen neiti tänttärään kotiin, hurjaa!

Ristiriitaiset fiilikset

Montahan kertaa olen heittänyt vitsillä etten osaa enää kouluttaa pentua. Että oon ollut onnekas Noxin kanssa koska potentiaalia täystuhoon olisi ollut. Mutta olen aina sanonut sen huumorin siivittämänä ja pohtinut, että ei se nyt niin vaikeaa ole. Nyt mulla on jo kokemusta ja ajatuksia siitä miten just mä haluan asiat tehdä.

Mutta eilen mä suuntasin Wirneen tokotreeneihin ja pölisin muiden kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Ja sitten joku kuiskasi takaraivossa, että ehkä sä et oikeasti pysty tähän. Sä tuut mokaamaan pahemman kerran. Ja että sun pennulla tulee varmaan olee luusto paskana ja se sairastuu syöpään vuoden ikäisenä. Juu näin mun mieli toimii valitettavasti...

Luustosta tulen varmasti stressaamaan seuraavan vuoden ja tuijotan neuroottisesti pikkuisen jokaista askelta, mutta sille en voi mitään. Sen sijaan mä voin yrittää tehdä parhaani rakentaakseni siitä minulle mainion harrastuskaverin. Joten mä menin kotiin, nappasin lehtiön ja kirjasin ylös miljoona juttua jotka haluan tehdä ja opettaa pennulle. Kuulostaa varmasti hölmöltä, mutta niin tein viimeksikin. Ja sitten unohdin kaiken, käytin maalaisjärkeä ja ihan hyvä nokinokastakin tuli. Silti helpottaa, kun on jotain "ohjenuoraa" ja "tavoitteita" ylhäällä. Vaikka ne olisivatkin niin yksinkertaisia juttuja kuin "kulkekaa ratikalla".

Toisaalta nyt kun pennuista on tullut puheltua monen kanssa ja mietitty miten ne eroavat esim J - pennuista tossa iässä, olen sanonut monta kertaa, että olen tyytyväinen siihen millaiseksi Nox on kasvanut. Ja tarkoittanut sitä. Ja aina silloin mä tajuan miten paljon viimeiset kolme vuotta ovat opettaneet ja kyllä mä selviän. Ajatus puhtaalta pöydältä aloittamisesta ja uuteen otukseen tutustumisesta saa väkisinkin hymyilemään.

Hassua miten puhun kokoajan pennusta ja pikkuisesta vaikka tytölle on ollut nimi jo iät ja ajat valmiina. Ja olen laittanut sen jopa tunnisteeksi näihin pentuteksteihin. Mutta ennenkuin voin kutsua pentua Pilkkeeksi, tarvitsee nimi kasvot. Voih miten haluan jo tietää!

Pieni Pila - hiiwiö 

Pentuhuumaa

Emilia alkaa olemaan jo vakikasvo pentulandiassa. Neljä kertaa olen käynyt katsomassa P - kakruja ja aika monta kertaa varmaan ehdin vielä kolmen viikon sisällä! On kyllä ollut tosi hauskaa päästä tapaamaan pentuja näin paljon ja seurata miten nopeasti ne kehittyvät ja millaisia persoonia niistä on tulossa. Aikas hauskoja.

Tänään hengailtiin pihalla ja eilen istuskelin pari tuntia pentujen seurana agihallilla. Kaikki ottivat uuden kokemuksen lunkisti, niin kuin kuulemma kaiken muunkin, ja sain jopa vähän leikittyä tyttöjen kanssa ekaa kertaa. Saatoin hieman ihastua yhteen neitiin joka repi lelua hurjalla voimalla ja päättäväisyydellä... Nox pääsi ennen omia treenejään myös moikkamaan pikkusisaria ja voi miten iloinen isoveli se olikaan! Olin hirmutyytyväinen sillä Nox on tavannut pentuja kunnolla oikeastaan vain kerran aikaisemmin ja sillon se oli rauhoituksesta hieman pihalla ja ärähteli sitä kiusaaville termiiteille.

Hyvät unenlahjat

Alle kolme viikkoa jäljellä. Nyt odotellaan vaan malttamattomana tietoa siitä kuka on kenenkin pentu. Pieni aavistus on jo tullut Evan puheiden sekä pentujen kanssa vietetyn ajan perusteella, mutta katsellaan. Kovin mainioita pikkuisia ne ovat kaikki <3

Aksaa

Perjantaina oli kunnon hyvänmielen treenit. Nox oli oma itsensä, mulla oli hyvä fiilis ja rata oli hauska. Kivaa!

Eihän tämä nyt toki mikään järkyttävän monimutkainen rata ollut, mutta Nox ei tiputtanut riman kuin pari kertaa ja nekin olivat täysin mun virheitä! Ihan huippua. Nyt jos/kun tää rimojen räiskintä saadaan kuriin, Noxilla on hienot kepit ja kontaktit sujuu, voidaan ihan oikeasti alkaa tekemään nollatreeniä ja miettiä kisaamista. Musta on alkanut myös tuntua, että voin luottaa Noxiin ja tiedän mitkä on meidän vahvuudet. Happy happy.

Ensitapaaminen

Ei sanoja <3

Kepkepkep

Maanantaina oli toinen kerta keppi- ja kontaktikurssilla ja tällä kertaa keskityttiin täysin pujotteluun.

Ennen tuntia törmättiin pihalla Evaan ja Maggieen ja päätettiin päästä sisarukset vähän riehumaan, kun oltiin kerrankin molemmat hyvissä ajoin paikalla. J - pentueen mustilla oli kyllä niin kivaa! Molemmat olivat riemuissaan leikkikaverista ja omistajat höpöttivät penskoista innolla. Torstaina pääsenkin jo katsomaan pikkuisia ekaa kertaa <3

Kepit olivat kahden mutkaputken "keskellä" ja niistä pääsi sitten ottamaan vauhtia. Meidän piti miettiä miten lähellä keppejä ohjaajan tulisi olla ja miten meidän tulisi kertoa koiralle, että matka jatkuu keppien jälkeen toiseen putkeen. Tarkoituksena oli katsoa taas miten paljon tukea koira vaatii pujottelussa ja vilkuileeko se ohjaajaa vaikka ohjaus hyvissä ajoin kertoisi mihin matka jatkuu.

Ekalla kahdella kerralla Nox haki kepit tosi nätisti, mutta vikalla välillä sujahti ulos vaikka kyseessä oli vain kuusi keppiä. Kaarina käski minun koittaa keskittyä suoraan juoksemiseen, koska nyt lähdin jo lopussa kääntämään omaa linjaa kohti putken suuta ja silloin Nox sujahti ulos. Kun korjasin linjani niin nokinokka ei paljon kysellyt vaan meni just sinne minne ohjattiin. Jes!

Tokalla kierroksella otettiin pitkät kepit. Eka pelkästään keppejä molemmilta puolilta. Nox oli hieman piippaillut häkissä kun kuuli toisen huutavan "putkeen" ja huomasi heti, että nyt sen vire oli taas korkeammalla ja se oli messissä. Ekalla kerralla taisi sujahtaa väärästä välistä, mutta sitten se jäikin.

Kun tämä meni hyvin, Kaarina antoi minulle kaksi tehtävää: kun koira on hakenut kepit, minun pitäisi olla katsomatta sitä ja pyöritellä käsiä samalla kun edettiin. Yksi koiraharrastusurani tähtihetkiä kun ekalla kerralla huudahdin "Kato Nox!" ja sehän keskeytti kepit ja tuli mun luokse :D Mutta nokinokka teki niin hienosti! Mä olin aika varma, että käsien pyörittely yhdistettynä siihen etten katso sitä, olisi vielä liian vaikeaa, mutta mitä vielä! Ekalla kerralla hämmennys näkyi normaalia hitaampina keppeinä, mutta sen jälkeen ei ongelmia. Ihan supertaitava Nox <3 Ja mä näytin kuulemma todella sulavalta käsiä heilutellessani :D

Nox sai taas hurjasti kehuja muiltakin ohjaajilta sen kepeistä ja olin niin ylpeä siitä! Ekalla kierroksella se haahuili, edes putket eivät kiinnostaneet ja Nox pyrki vain kepeille. Toisella pätkällä mä pidin heti alussa bileet ja olin hyvällä tuulella ja se näkyi kyllä nokinokastakin. Sitä ei enää kiinnostanut hajut ja asenne oli kohdillaan. Mun mieliala vaikuttaa tohon koiraan kyllä ihan älyttömästi. Eva sanoi Prillan olevan ihan samanlainen ja, että Noxissa muutenkin on hirmusti samaa äitinsä kanssa.

Kotiläksynä siis Noxille erilaisia häiriöitä kepeille. Keppejä "painamalla", kauempaa jne. Eiköhän tästä vielä hyvä tule.

Slow motion

Asteikolla 1 - 10, miten vaikeaa on piirtää paikkansa pitävää rataa puhelimella? No aika hitsin vaikeaa.

Eilen taas treenailtiin aksaa ohjatusti. Menin treeneihin ajatuksella "Nyt puututaan rimojen räiskintään", mutta kumma kyllä niitä ei tippunut kuin yksittäisiä kertoja.

Nox tuntui alusta asti todella tahmealta. Se ei reagoinut lämppälenkilläkään naksautuksiin ja hallissa omaa vuoroa odotellessa olivat ajatukset ihan jossain muualla. Me ollaan vihdoin löydetty omat toimivat rutiinit treenien alkuun ja siitä on hetki kun Nox ei ole ollut mukana hommissa ja keskittymiskyky on ollut kadoksissa.

Noxia sai "repiä" mukaansa radalla. Se ei yrittänyt varastaa lähdössä, räiskinyt rimoja, sujahtanut putkiin vaikka ei olisi pitänyt ja sitä piti kunnolla saatella esteille joille normaalisti irtoaisi. Sinällään positiivisiakin juttuja, mutta nyt koko homma tuntui hidastetulta. Ihan kun olisin katsonut meidän tekemistä ulkopuolelta. Se jokin "terävyys" ja into puuttui ja pakko sanoa, että vaikka normaalisti kiroan mustaa salamaa ja omaa koordinaatiokyvytöntö pökkelöjalka itseäni niin on se vaan siistimpää kun toinen menee täysiä.

Ensin pelästyin että nyt on joku paikka kipeänä, mutta suoritusten välit mentiin niin nokka maassa ja suu väpättäen, että taisi jonkun sulotuoksut olla ihan liian mielenkiintoisia tällä kertaa. Pitää tarkkailla tilannetta.

Ja rata näytti (jokseenkin) tältä

Oli siellä onneksi onnistumisiakin. Kontaktit toimi kivasti ja pituudelle tein vastakäännöksen vaikka se on mulle jostain syystä todella luonnoton liike. Siihen kääntyi kyllä tosi nätisti!

Maanantaina ois taas keppi/kontaktikurssi. Toivottavasti Nox on silloin oma itsensä.