Huippu fiilis!

Meillä oli perjantaina aikas hienot treenit. Nox kävi pitkän ohjattujen treenien tauon jälkeen "aavistuksen" kierroksilla, se piippasi meidän vuoroa odotellessa, räiski rimoja ja liikkui kuin rasvattu salama mikä oli tälläiselle puupökkelölle hieman liikaa, mutta ai että, me tehtiin yhdessä töitä ja musta tuntu ihan sikahyvältä!

Olen ollut viime aikoina kokoajan vain tyytyväisempi ja tyytyväisempi päätökseeni kastroida Nox. Pienistä jutuista on nähnyt muutoksia kesästä asti, mutta muutamat viime treenit ovat todella näyttäneet suuren muutoksen. Poissa on nenä kiinni hallin lattiassa menevä nokinokka johon kontaktin saaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta. Olin ihan varma ettei se pystyisi keskittymään omalla vuorollaan, kun katsomossa haukkui ja ulisi toinen aussie, mutta ei mitään ongelmaa. Se tuntui vaan tsemppaavan Noxia yrittämään enemmän. Ihan huippua <3

Mittasuhteet enemmän kuin todennäköisesti päin honkia

Rata itsessään oli aika hauska. Ei liian hankalia kohtia, mutta ei myöskään mikään läpihuutojuttu, ainakaan meille. Ihan ekana pyysin, että katsottaisiin keppejä. Noxilla kun helposti jää osa pujottelematta sen kiihtyessä...YHHH miksen pyytänyt jotain kuvaamaan meidän suoristusta! Se oli niin upea. Eteni itsevarmasti ja mielettömällä draivilla, sujahti sisään vaikeista kulmista eikä tehnyt yhtään virhettä.

Onneksi muualla löytyikin sitten hinkkaamista. Tehtiin pääasiassa väliä 8-16. Ysillä oli tarkoitus tehdä persjättö enkä luottanut tarpeeksi Noxiin vaan jäin varmistelemaan joten ohihan se sujahti. Lopulta saatiin tosi hyviä suorituksia kun uskalsin tehdä ajoissa. 11-12 kohdalla olin jälleen ihan liian myöhään työntämässä Noxia takaakiertoon. Lopulta saatiin sekin onnistumaan, mutta selkeästi minä tarvitsen lisää treeniä jotta osaan ohjata Noxia oikein. En tiedä miksi kaikki tuollaiset kohdat ovat itselleni ihan hirveän vaikeita...

Mutta olipas kiva olla taas ohjatuissa! Heti sai paljon ajateltavaa meidän heikoista kohdista ja siitä miten jatkaa eteenpäin. Minulle ei selkeästi sovi omatoimitreenaaminen jos en pääse siinä välissä hakemassa oppia muilta. Olihan tuossakin monta juttua joiden tiesin vaativat treenaamista, mutta helposti itsekseen touhutessa en uskalla mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja treeneistä tulee vaan hauskaa hömpötystä. Toki hauskanpito on yksi tärkeimmistä jutuista, mutta olis sitä hyvä kehittyäkin siinä samalla :'D

Uutta kohti

Ei ole paljon hyvää sanottavaa tästä vuodesta, ei ainakaan eläinpuolelta. Iskuja iskujen perään, harrastuskoomailua, näyttelyahdistusta...Tuorein menetys on vielä liian tuskallisena mielessä, että siitä tekisi mieli puhua. Suuntaan katseen siis seuraavaan vuoteen ja rukoilen, että se olisi parempi kuin tämä epäreiluna ja julmana mieleen jäävä 2016.

Me ei aseteta sen kummempia tavoitteita kun nauttia yhdessä harrastamisesta ja elämästä niin Noxin kuin frettienkin kanssa <3 Kaikki muu on toissijaista. Toivottavasti ensi vuo tuo mukanaan paljon positiivisia juttuja. Odotukset tiettyjen juttujen suhteen ovat ainakin korkealla :) 

Hyvää uutta vuotta siis kaikille! :*

Kuulumisia

Kiirettä kiirettä. Loppuvuosi näyttää hullulta enkä jaksa odottaa joulua ja hengähdystaukoa. Ensi vuotta ajatellessa tuntuu muutenkin perhosia mahanpohjassa...Tulossa hirmusti kaikkea hauskaa!

Kevättä odotetaan erityisesti jännityksellä nyt kun Lisa julkaisi pentuesuunnitelmat. Toiveissa olisi nimittäin kiukkupussisisaruksia Aville! Olen järjettömän innoissani vaikka nyt, kun tunnen Avin paremmin, hieman jännittää millaisia tapauksia sieltä olisi tulossa. Se on kuitenkin minun ihmelapseni, kunnon mammantyttö vaikka helppoa ei ole ollut. Hieman hävetti kun Avi valioitui muutama viikko sitten ja Emilia 22v purskahti itkuun. Näyttelymenestyksellä ei ole miään väliä minulle, mutta tuntuu aika uskomattomalta, että hieman yli vuosi sitten oli kovin epävarmaa tulisiko pentu edes selviämään ja nyt siitä on kasvanut kaunis pikkupiru. Mutta kunhan pennuille löytyy kokeneet ja osaavat kodit, tulee niistä varmasti yhtä mainioita tapauksia kun isosiskonsa!

Mun pallopääni <3 

Tällä hetkellä talo tuntuu kovin tyhjältä vaikka nykyinen laumakin aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Nova on viettänyt enemmän ja enemmän aikaa vanhempieni luona Rafin kaverina. Se on viimeisen vuoden aikana tullut kokoajan herkemmäksi ja herkemmäksi ja luulen, että muutto Espooseen oli viimeinen niitti...Se piileskeli ilman mitään syytä tunti kausia, saattoi säikähtää pienimpiäkin ääniä ja Veelan kanssa saavutettu rauha tuntui säröilevän. Ulkona asuessaan se on kuitenkin "normaali" fretti. Se putputtaa ja leikkii ja on kerännyt lihasmassaa. Nova jää näyttelytauolle alkuvuoden jälkeen ja sitten en tiedä...minun on vain myönnettävä, että täällä sillä ei ole hyvä olla.

Mom to be

Noxin kanssa elämä tuntuu vihdoin ja viimein tasoittuvan! Se ei ole enää niin häiriöherkkä eikä minulla ole oloa, että olen sille yhdentekevä. Agissa ollaan palattu oikeasti tosi perusteisiin, niin tylsältä kun se tuntuukin. Eniten harmittaa, että me ei alussa panostettu pohjiin ja nyt vasta, kun ymmärränkin lajista jotain, joudutaan korjaamaan niitä virheitä. Mutta kaikenkaikkiaan agi sujuu hyvin :) Keppejä olen ottanut hiljalleen osaksi rataa ja pääasiassa menee oikein hyvin. Kiihtyessä saattaa jäädä vielä toinen keppiväli herkästi välistä mutta muuten ei ongelmia!

SyysNova

Olen myös supertyytyväinen löydettyäni Noxille vihdoin sopivan ruoan. Mehän ollaan kokeiltu vähän kaikkea ja mikään ei tuntunut sopivan nokinokalle täydellisesti. Milloin oli maha pehmeä tai närästelyä jne...Mutta kaverin suosituksesta koitettiin Barking Headsin Tender Loving Care - ruokaa, joka oli sopinut myös hänen närästelevälle koirallaan ja hitsi, sehän toimii! Vaihdoin ruoan kerralla eikä maha mennyt sekaisin, närästelyä ei ole esiintynyt ja nyt vasta huomasin, että sehän on oikeasti ollut aika turvonnut edellisellä ruoalla...Plussana vielä, että Nox rakastaa tuota nappulaa niin, että nakit ja muut herkut jää kakkoseksi :D Lihaa annan vielä 50/50 nappulan kanssa (tai enemmänkin suhteessa "kun jaksan sulattaa") ja tämä tuntuu ainakin nyt toimivan erinomaisesti.

Innolla täällä kyttäilen, koska ensi kauden ryhmähaut aukeaa ja päästään taas ohjattuihin. Kivaa!

Lisää lääkärireissuja

Ja mitäs meidän syksyyn kuuluu:

Ensin näädät...
Tytöille turvallistettiin terassi mun uudelta asunnoltani joten ne asuvat jälleen pihalla ja valmistautuvat talveen. Kaikilta puskee uutta karvaa ja mä ootan virnuillen niiden pehmoisia turkkeja. Ei enää pitkään! Pari lääkärireissuakin on ollut näiden kanssa viimeisen viikon aikana. Yhdelle laitettiin rokotukset kuntoon ulkomaanreissuja varten ja sitten toi yksi...

MuiMuin jälkeen olen neuroottisesti kopeloinut näätiä läpi. Ensimmäiset sydämentykytykset aiheutti Veelan perna joka on selkeästi kasvanut. Lisa kopeloi sen läpi ja sanoi, että jotain siellä tuntuu, mutta toistaiseksi seuraillaan. Pernan turpoaminen kun vanhemmalla fretillä ei ole tavatonta, mutta toivottavasti homma ei etene mitenkään tai sitten kiikutan sen äkkiä poistatettavaksi...

Seuraavan kerran sydän jätti lyönnin välistä muutamaa päivää ennen joukkorokotusta. Silittelin Veelaa ja yhtäkkiä sormet osuivat johonkin leuassa. Tarkempi kopelointi osoitti sieltä löytyvän herneen kokoisen patin ja suuhun kurkatessa löytyi saman puolen ikenistä pari pientä pahkuraa vierekkäin. Soitin itku kurkussa äidilleni, että nyt ei enää jaksa. Ihan varmasti kyseessä oli kasvaimia ja Veelakin jäisi leikkauspöydälle...Rauhoituttuani ja vilkuiltuani suuhun tarkemmin aloin epäillä ongelman olevan pari poskihammasta sillä ne näyttivät hieman heikoilta ja suoraan yläpuolella oleviin hampaisiin oli kertynyt hammaskiveä eli ien oli selkeästi kipeä ja Veela varoi sillä puolella syömistä. Joukkiksessa annoin Gislen ja Lisan katsoa vielä suuhun ja epäilys olikin paha ientulehdus. Heti seuraavaksi keskiviikoksi varattiin aika hampaidenpoistoon.

Vaikka järki ja eläinlääkäri vakuuttivat minuille, että kyseessä oli täysin eri tilanne ja rauhoitus, minua pelotti järjettömästi. Sanoin Gislelle, että jäisin varmuuden vuoksi paikalle odottelemaan ja sanoin heipat Veelalle. Onneksi ei tarvinnut odotella kuin 45 minuuttia ja hoitaja tuli kertomaan, että albiinoprinsessani oli parhaillaan heräämässä. HUH.

Noxille kuuluu hyvää. Nokinokka pääsi kesän aikana selkeästi pyöristymään ja nyt ollaankin oltu tiukalla dieetillä. Onneksi lisälenkit ja rasvattomampi ruokavalio ovat tuoneet selkeitä tuloksia ja tuskin menee enää kauaa, että Nox on oma sorja itsensä!

Ollaan treenattu taas ahkerasti rallya ja nyt unohdettu ALO ja oikeasti lähdetty tekemään töitä ylempien luokkien, lähinnä voittajan ja mestarin, liikkeiden kanssa. Aksaamassa ollaan käyty pari kertaa viikossa ja treenattu erityisesti niitä keppejä ja kontakteja. Puomin lopussa Nox on alkanut hiippailemaan ja joo, kyllä se pysähtyy, mutta ei 2on2offiin :P Huomattavaa parannusta on kyllä tapahtunut kuten myös kepeissä! Aikaisemmin Nox ei ole kestänyt etupalkkaa vaan ollut asenteella "Eikö se nyt oo ihan sama miten mä pujottelen?", mutta nyt kestää senkin. Hiljalleen siis jatketaan :) Tavoitteena saada nyt kontaktit ja kepit kuntoon ja osaksi rataa jotta alkuvuodesta päästäis taas treenaamaan ryhmään, etsimään jonkilaista flowta ja sitten vihdoin ja viimein kisaamaan!

Olisipa tää otettu hieman aikaisemmin...rakkaat <3

Mulla alkaa huomenna työharjoittelu Mustissa ja Mirrissä joten jouluun asti ainakin oma arki tulee olemaan harjoittelua, lukiota, treenejä, näyttelyjuttuja jne...KÄÄK.

Elämä voittaa

Kaiken tapahtuneen jälkeen ei ole tehnyt hirveästi mieli kirjoitella. Enkä halua nytkään niistä puhua...Sanotaan vaan että tämä on ollut ihan hirveä loppukesä ja syksy. Se on saanut minut monta kertaa miettimään onko lemmikkiharrastaminen ylipäätään kaiken tämän tuskan arvoista. Haluaako ja uskaltaako sitä enää ottaa yhtään lemmikkiä, kun lopussa joutuu vain kärsimään? En puhu vain omasta menetyksestäni vaan melkein pahempaa on seurata sinulle rakkaiden surua. Mutta elämä voittaa ja pitää muistaa miten paljon nuo karvaotukset tuovat elämään. En minä halua tätä tunnetta unohtaakaan. Tietää kokoajan miten paljon yksi pieni otus on merkinnyt <3

Hirmusti on ehtinyt tapahtua tässä välissä! Käyty näyttelyissä, osallistuttu Onnidogiin ja aloitettu agin treenaaminen uusiksi. Harmi vaan, että ilman ryhmää en jotenkin osaa edetä. Ennen oli helppo aina ohjattujen jälkeen treenailla sen kerran vaikeita juttuja, mutta nyt ei tunnu mielikuvitus riittävän millään ratojen tekemiseen joten tehdään vaan pieniä pätkiä ja treenataan kontakteja ja keppejä. Jotka sentään sujuvat hyvin! Yritän nyt vaan olla kiirehtimättä, koska olen jo monta kertaa ryssinyt kepit etenemällä liian nopsaa niiden kanssa. Nox saattaa meinaan hieman kuumua agissa ja vielä joitain viikkoja sitten kepit osana rataa oli aika katastrofaaliset :D Hiljaa hyvä tulee..

Hetki ennen kaatumista :D

Rallyn kanssa olen ollut vähän laiska...en ole vaatinut tarkkaa työskentelyä ja se on kostautunut. Nyt sitten korjataan vinoja perusasentoja yms yms. Oikeastaan aika hauskaa! Musta on ihana hinkata pikkutarkkoja juttuja ja oon vähän innoissani kun ajattelen, että seuraavan koiran kanssa treenataan sitä tokoa sitten tosissaan! Noxilla on jo tarpeeksi tekemistä rallyn, agin ja nenäjuttujen kanssa :P

Eilen treeneissä se oli kyllä niin totaalisen pihalla. Toimi ihan hirvittävän hyvin kentän ulkopuolelle hajuista ja koirista huolimatta, mutta kun pääsi kentälle niin ei luoja...Ihan kun olisi vetänyt jotain vettä väkevämpää :D Kun yritin sitä saada eteeni istumaan yhdellä kyltillä niin nokinokka vain tuijotti silmiini ihan kun ei olisi koskaan käskyä kuullutkaan. Tuli kyllä perässä aina kun otin askelia taaksepäin, mutta pylly ei vaan mennyt maahan. Mirakin ihmetteli mitä oli meneillään, mutta lohdutti kyllä, että Noxhan on teknisesti ihan huikea. Se on vaan nyt kokenut miehisen taantuman tässä...Lopetettiin pieneen onnistumiseen ja heti kun astuttiin aitojen ulkopuolelle niin oltiin niin taitavaa niin taitavaa. Öö mitä?

Lisää kuvateksti

Pari viikkoa sitten Onnidogissa nieleskelin itkua jo ekan koulutuksen jälkeen ja olin valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään kotiin. Hävetti ihan järjettömästi sen käytös etenkin kun sisko teki vieressä upeasti töitä. Mutta onneks paikalla oli niitä kanssaWirnistelijöitä ja loppu viikonloppu oli pelastettu :* Mun äitini muistutti myös, että pari kuukautta sitten Noxin tuomista tuollaiseen tapahtumaan ei olisi voinut ajatellakaan. Joten hurja muutos lyhyessä ajassa vaikka hommia on vielä ihan sikana edessä!

Yhdessä ain <3 

Onnidogissa Eija ja Jenny saivat minut vielä kunnolla taas innostumaan tulevista perheenlisäyssuunnitelmista ja saatoin jopa ostaa jotain pinkkiä ja pehmeää tulevaa varten <3

Särkynyt sydän

MuiMuilta löytyi noin kuukausi sitten pernasta kasvain joka oli tarkoitus leikata pois tiistaina. Leikkaus meni hyvin ja eläinlääkäri oli sulkemassa mummoa, kun hengitys lakkasi...Ilman mitään järkevää syytä, ensimmäinen frettini, minun rakas puikkonokkani, oli poissa...

Istuttiin autossa kun puhelin alkoi hälyttää tuntematonta numeroa. Tiesin mitä kuulisin toisesta päästä enkä voinut vastata siihen, joten äitini teki sen...Se hetki ei tuntunut todelliselta. Itkin koko matkan Porvoosta eläinklinikalle, mutta en ollut oikeastaan surullinen. En tuntenut mitään. Rinnassa tuntui ammottavan tyhjä aukko ja ajatus kävi päässäni "Näin vähänkö välitän?"

En itkenyt kun Gisle selitti mitä oli käynyt tai kun otin vastaan pahvilaatikon jossa rakkaani nukkui ikiunta. Pystyin kyselemään mitä mahasta löytyi ja olemaan järkevä. Autolla halusin kuitenkin nähdä MuiMuin ja silloin romahdin...en pysty sanoin kuvaamaan sitä tunnetta. Heijasin pikkuista sylissäni ja kerroin uudestaan ja uudestaan miten paljon rakastan sitä.

MuiMui haudattiin vanhempieni pihaan lähelle näätäaitausta, jotta se saisi aina olla lähelle ystäviään. Tänään käydään ostamassa omenapuu haudalle. Sitten joskus, toivottavasti vasta vuosien päästä, Veela pääsee parhaan ystävänsä viereen ikuisesti.

Oma olo on niin tyhjä. Ikävä iskee aaltoina ja silloin tuntuu ettei sitä kestä. Olisi vain oma suru, mutta koko perheeni on tapahtuman murtuma. Ainut mistä saan lohtua on, että MuiMui nukahti rauhallisesti, ilman kipuja ja saan muistaa sen loppuun asti juuri sellaisena kun se oli. Iloinen pomppurotta joka vielä viimeisenä aamunaan minun pelätessä lopputulosta, nuoli kyyneleeni pois <3

Kaunita unia rakas MuiMui, sanoilla ei pysty kuvailemaan miten paljon ikävöin sinua <3

Pickpocket's Biscuit "MuiMui"

24.3.2011 - 2.8.2016

Nips naps

Noxilla on ollut elämä taas viime aikoina niin stressaavaa ja kurjaa, että muutama viikko sitten eräiden pahanmielen treenien jälkeen soitin eläinlääkärille ja varasin ajan kastraatioon. Olin jo päättänyt odottavani vielä, mutta juteltuani muutamien ihmisten kanssa Noxin käytöksestä, totesin tämän olevan paras ratkaisu sen oman hyvinvoinnin kannalta.

Eilen siis koitti pitkään pohditun leikkauksen aika. Mentiin hieman ennen kymmentä eläinlääkärille jossa Nox pääsi vaa'alle ensimmäistä kertaa sitten luustokuvien ja tulokseksi saatiin miehekkäät 23kg! Heti perään pistettiinkin rauhoituspiikki pyllyyn ja vaikka väsy alkoi painaa, yritti nokinokka kovasti vielä rakastaa kaikkia ja kaikkea. Erityisen vaikea paikka oli, kun Nox näki äitini saapuvan vastaanotolle, mutta vain häntä liikkui enää. Yllättävää. Not. :D Itkuhan siinä sitten tuli, mutta hetken päästä taju olikin poissa.

Noxin leikkauksen ja heräämisen ajan hoidin muita juttuja ja hieman ennen kahtatoista saavuttiin taas klinikalle jossa Nox olikin jo hereillä. Se näytti iloiselta nähdessään meidät, mutta kroppa ei tietenkään totellut ja päässäkin taisi heittää. Hirveää vauhtia se kipitti autolle ja kieltäytyi sen jälkeen liikkumasta metriäkään.

Nox oli lääkkeistä loppupäivän ihan pihalla ja piippaili lähes taukoamatta. Se pystyi ottamaan vain muutaman askeleen ennenkuin alkoi tuntua ikävältä ja piti lykätä pylly maahan. Paimennusvietti tuntui lääketokkurassa voimistuvan, kun edes pissalla ei voitu käydä ilman koko porukkaa ja suljetut ovet olivat hirveintä ikinä. Pikkuhiljaa tilanne rauhoittui ja illalla Nox sai jopa pienen hepulin, kun sai päälleen t-paidasta kokoon ommellun haalarin estämään haavan nuolemista. Yö taas oli kovin levoton. Hyvää asentoa ei tuntunut löytyvän ja itketti, mutta aamuyöllä vihdoin nukahti mun jalkoihini. Ja tänään meno vaikuttaa jo lähes normaalilta eikä Nox voi ymmärtää miksei saa remuta kuten yleensä :D

Nyt jäädään siis odottamaan ja seuraavaan miten kastrointi vaikuttaa. Peukut pystyssä...