Mitä olisin ilman sinua?

Ystäväni oli saanut haasteen, joka meni lyhyesti ja ytimekkäästi näin: Mitä eläinharrastuksesi on sinulle antanut? Olen pitkään miettinyt, että haluaisin kirjoittaa tästä aiheesta joten nyt päätin napata haasteen itsellenikin. Osoittautui yllättävän vaikeaksi laittaa sanoiksi se mitä ajattelen...

Mistä kaikki sitten alkoi. 2010 olin juuri aloittanut lukion toisella paikkakunnalla ja muuttanut vieraaseen kaupunkiin. Eläimien keskellä aina eläneenä, oli oloni tyhjä ilman karvaista kaveria ja aloin tosissani pohtia ihka oman lemmikin ottamista. Vaikka tiesin jo silloin, että ennemmin tai myöhemmin haluaisin oman koiran, tuntui se 16-vuotiaana aivan liian suurelta vastuulta ja mietin hetkittäin jopa kissaa vaikken voi sanoa olevani kissaihminen. Sitten muistin fretit ja se oli menoa.

Palava rakkaus tätä lajia kohtaan on tuonut minulle uskomattomia kokemuksia ja vielä uskomattomampia ystäviä, joita ilman en olisi selvinnyt viimeisistä vuosista. En voi esimerkiksi ikinä kiittää Emeliinaa tarpeeksi siitä luottamuksesta, jota hän minulle osoitti antaessaan minun auttaa ensimmäisten pentujensa kanssa tai Mantaa siitä yhdestä hölmöstä viestistä jonka sain muuten paskana aamuna. En olisi ikinä arvannut miten tärkeitä kyseisista ihmisistä voisi minulle tulla.

On oikeastaan järjetöntä ajatella sitä ihmistä joka olin ennen frettien hankkimista. Ujo, hiljainen, epäsosiaalinen, itseänsä jatkuvasti lyttyyn lyövä tyttö. Olin yksinäinen ja epävarma. Hävettää myöntää, että oikeasti inosin itseäni ja kävin välillä todella pohjalla. En tiedä missä olisin ilman rakkaita, karvaisia perheenjäseniäni, enkä haluakaan tietää.

2012 pääsin Veelan myötä aktiivisemmin mukaan toimintaan ja tuntui, että puskin itseni aika nopeasti kaikkeen mukaan. Yhtäkkiä reissasin ulkomailla näyttelyissä, olin mukana pk-frettien ja suomen frettiliiton hallituksessa, kirjoittamassa sfl lehteen, mietin kasvattamista ja haaveilin (haaveilen) tuomariksi kouluttautumisesta. Olen päässyt seuraamaan läheisesti kasvattamista aina yhdistelmien valinnasta, astutukseen ja synnytykseen. Into tätä lajia ja jopa kasvattamista kohtaan säilyy vaikka melko paskaahan tuo on ollut.

Frettien myötä olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut tuntea olevani hyvä jossain. Tietoa on kerääntynyt paljon viimeisen neljän vuoden aikana ja tuntuu hyvältä voida auttaa, kun joku sitä tarvitsee. Myös käsittelytaitoni ovat kehittyneet ja on aika kiva fiilis, kun fretti jonka varoitellaan purevan ei tee elettäkään siihen suuntaan. Tästä saan kiittää Muusaa, jonka pentuajat olivat suoraansanoen niin perseestä, että monet kyyneleet tuli vuodatettua ja välillä tuntui, että oli haukannut liian suuren palan. Mutta päätin etten luovuttaisi. Yksi harrastajaurani hienoimmista hetkistä oli saada Muusasta takaisin arvostelulappu, jossa luki "Ihana pusutteleva tyttö". En olisi ikinä uskonut pääseväni niin pitkälle sen kanssa ja pakko myöntää, että tälläkin hetkellä meinaan purskahtaa itkuun. Niin ylpeä olen siitä ja itsestäni.

Frettiharrastaminen on pakottanut minut ottamaan riskejä ja tekemään asiota joita en aikaisemmin olisi uskaltanut. Ilman niitä olisin tuskin koskaan ottanut Noxiakaan ja Nox on tuonut elämääni niin paljon. Uudet harrastukset, ihmiset, kokemukset. Viimeisen vuoden aikana olen joutunut oppimaan olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Aina ei voi olla täydellinen eikä tarvitsekaan olla. Harrastamisen alussa minua ahdisti jo etukäteen ohjatut treenit. Jos olen mokannut? Mitä jos nolaan itseni täysin? Agility erityisesti on opettanut minua olemaan rennompi. Hauskaahan me vaan pidetään!

Fretit ja Nox ovat minun perhettäni eikä ole olemassa montaa ihmistä jotka menisivät niiden edelle. Ja tiedän, että ne tärkeimmät eivät ikinä edes vaatisi minua valitsemaan.