Peukut pystyssä

Nyt jos koskaan tarvitaan tsemppipeukkuja. Nera on aloittamassa kiimaa ja ainakin osittain siitä johtuen Nerpan pentu on jäänyt rutkasti jälkeen normaalista kasvusta. Tällä hetkellä 32 päivän ikäinen tyttö painaa vain 80g (Nera samassa iässä noin 120g), mutta nyt pystytään onneksi syöttämään myös lihamössöä ja sen myötä typy on alkanut kirimään vauhdilla. Pikkuinen vaikuttaa kunnon taistelijalta ja epätoivoisista ajatuksista huolimatta, olen minäkin valmis tappelemaan tytön puolesta. Ruoka sille maistuu enemmän kuin hyvin ja 2,5h välein sille tyrkätään lusikka naaman eteen ja tyttö syö hurjalla vauhdilla itse. Huippua! Nyt vain toivotaan että Kirppu, niinkuin sitä olemme alkaneet kutsumaan, kasvaa kunnon näädäksi. Kuva jälleen Lisan käsialaa. 

Fantastic Ferret 2016: Premiere!

Omin pikku kätösin tehty logo :D

 Mitä saadaan aikaiseksi kun kasa hulluja näätänaisia pistää päänsä yhteen ruotsinreissulla. No ihka oma näyttely tietenkin!

Tuntuu hullulta, mutta me tosiaan teemme tämän. Meillä on paikka, tuomarit, tapahtuma luotuna ja kasa järjettömän hyvin ideoita! Fantastic Ferret 2016 järjestetään 13.1.2016 Jyväskylän Valorinteessä. Frettien rajaksi päätimme 120 näätää ja tuomareiksi saapuvat Virosta frettipiireissä tunnetut Kirkke Bergmann sekä Heleri Haiba. Näyttelyä vietetään ensi-ilta teemassa, onhan tämä meidän ensimmäinen, muttei toivottavasti viimeinen, näyttely :) Näyttely löytyy myös facebookista, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Paimen sen olla pitää

Viimeiset viisi päivää olen leikkinyt greyhoundin omistajaa, kun MuiMuin, Veelan ja Neran kasvattaja Lisa on lomaillut toisaalla. Omat fretit ja Nox ovat olleet koti kotonani hoidossa samalla kun minä olen huolehtinut Lisan kuuden fretin sekä 9kk ikäisen greyhound Vilskeen tarpeista. Nätisti sanottuna on meinannut mennä hermot, mutta hampaiden kiristelyä on vähentänyt täällä mammaileva Nera sekä pikkuinen silkkinakki. Neran tytär on nyt vähän päälle kolme viikkoinen, ensimmäiset kulmahampaat ovat puhjenneet ja aika napakasti se jo nappaakin niillä yrittäessään lussuttaa huulesta maitoa :D hurja pieni hybridi <3 

Vaikka hermot ovat olleet kireällä, on tämä ollut myös erittäin hyödyllinen ja silmiä avaava kokemus. Muistan kun Lisa oli valitsemassa Vilskettä, mietin jo, että joskus minulta löytyy vähintään whippet. Mutta ei. Tänä aikana olen tajunnut, että vaikka Nox teineilee, on se älyttömän helppo verrattuna tuollaiseen miellytämishaluttomaan koiraan. Kun seison tien vieressä odottamassa varmaan viidettä minuuttia, että grey palaisi takaisin vierelle ja katsoisi silmiin, kaipaan Noxia tosissani :P Kyllä ne paimenet vaan on mun juttu! Ehkä sitten kun olen vanha ja väsynyt, enkä jaksa enää juosta agikentillä, otan itselleni jonkun pikkufifin kaveriksi :P Harmi kun en juuri nyt löydä videota noin 90-vuotiaasta naisesta juoksemassa agirataa koiransa kanssa. Siinä on mun idoli!

Nox on kuulemma ollut masentuneen oloisena kotona. Muuten ollut normaali reipas itsensä, mutta eilen olivat käyneet mun kämpälläni ja Nox oli ilmeisesti odottanut, että olisin siellä. Noh illalla nähdään! <3

Tauon paikka

Viime aikoina bloggaus ei ole innostanut. Oma jaksaminen on kortilla, ohjatut olleet tauolla pari viikkoa ja siellä pysyvätkin määrittelemättömän ajan. Syksy tuo toivottavasti muutosta meidän elämään uuden paikkakunnan suhteen ja tuntui tyhmältä hommata meille ryhmäpaikkoja, kun muutto saattaa olla hyvinkin pian edessä. Tauko tekee varmasti meille molemmille hyvää vaikka varmasti me jotain hölmöillään kotonakin.

"Lomalla viimeinkin..." Pöh, tyhmä juttu! 

Tällä hetkellä lomaillaan koti kotona maalla. Näädät asuvat ulkona ja Nera mammailee Lisan luona ainakin seuraavat 6 viikkoa. Pieni prinsessa kasvaa hitaasti, mutta varmasti ja kaikki on mennyt sujuvasti jännityksestä huolimatta. Nera on osoittanut olevansa upea äiti jolla on todella voimakkaat äidinvaistot. Olen ylpeä <3

9pvä ja 31g

Ikävä on kuitenkin sanoinkuvaamatonta vaikka joka viikko olen Neraa käynytkin katsomassa. Hetkittäin sen unohtaa, mutta nytkin täytyy myöntää että nieleskelen itkua. Aina välillä kun käyn heittämässä näädille vain nopeasti ruokaa, sydän jättää lyönnin välistä, kun unohdan sekunniksi, että Nera ei ole kotona. Sijoitusfretin omistaminen on raskasta ja jo toisena keväänä mietin onko tässä järkeä...Onneksi viimeiset kolme viikkoa ovat menneet suht nopeaan ja pennun kasvaessa aikaa tulee vietettyä varmasti vielä enemmän kaksikon luona, joten ehkä tästä selvitään :) Torstaina olen menossa myös muutamaksi päiväksi hoitamaan Lisan omaa laumaa eli saan viettää aikaa myös Nerpan kanssa! Kahdeksan frettiä vauva ja Nera mukaanlukien sekä kaksi greytä joista toinen on vilkas 9kk ikäinen kakara. Ei tule tylsää :D

Äitinsä kopio. Toivotaan että pienestä kasvaa yhtä upea!

Koska meidän elämässä tuskin tulee tapahtumaan ihmeempiä ennen elokuuta, on täälläkin hiljaisempaa. Ellei nyt jotain oikeasti jännää tapahdu!

Pikkunäädän kuvat (c) Lisa Hyöky

Masuasukki

Neran laskettu aika koitti siis 13.6, samana viikonloppuna ja päivänä kuin Tammerferret näyttely, jonne en sitten itse lopulta mennytkään. Mutta nyt menen asioiden edelle.

Muutama viikko sitten kävimme ensimmäisessä ultrassa, jossai ei ehditty näätää sanoa kun näytöllä näkyi jo kiemurteleva pieni katkarapu, jolla oli vahva sydämensyke. Olimme pettyineitä, että pentuja näytti olevan vain yksi. Takaraivossa kuiskutteli myös ääni, joka muistutti yhden pennun pentueiden olevan riski niin emolle kuin pennulle...päätimme käydä vielä paria viikkoa myöhemmin tekemässä varmistusultran ja varasimme sektioajan. Just in case.

Jälkimmäisessä ultrassa kuva oli todella epäselkeä eikä tilanne vaikuttanut lupaavalta. Eläinlääkäri uskoi pennun vain olevan todella iso eikä sillä ollut tilaa liikkua, mutta meitä epäilytti. Todennäköisesti pentu olisi kuollut. Pennun nopea syntyminen tuntui entistä tärkeämmältä.

Lauantaina 13.6 siis lähdettiin "hieman" jännittyneinä kohti Linnunmäkeä. Vaikka tiesin, että minua harmittaisi, jos pentu olisi kuollut, ehti jo puolen tunnin ajomatkan aikana mieleni rauhoittua sen suhteen ja toivoin vain sydämeni pohjasta, että Neralla olisi kaikki hyvin eikä leikkausta, varsinkaan sterilisaatiota, tarvittaisi.

Ihan ensimmäiseki Nera ultrattiin ja epäilyksemme saivat vahvistuksen. Vaikka Lauri kuinka yritti, ei kuvassa näkynyt juurikaan mitään. Tässä vaiheessa kaikki tuntui menevän jo niin mönkään, että nauratti enemmän kuin itketti. Neralle annettiin oksitosiinipistos käynnistämään synnytys ja me siirryimme odottamaan syrjemmälle ja seuraamaan tulisiko kohdusta kuollut pentu tai edes sen rippeitä ulos.

Mutta ei hyvältä näyttänyt. Neran olo kävi selkeästi epämukavammaksi eikä se kyennyt rauhoittumaan. Jalat nykivät pikkuisen ja se nuoli mahaansa, mutta varsinaista supistelua ei tuntunut olevan. Perkele. Odotettuamme ehkä pari tuntia, Lauri tuli kertomaan vaihtoehdoista. Toinen oli leikkaus, mutta Lauri ei suositellut tätä, koska vaikka oli Neran laskettu ja kohdussa saattoi olla jotain ylimääräistä, oli Nera kuitenkin hyvässä kunnossa. Meidän siis kannattaisi ennemmin antaa toinen pistos ja katsella maanantaihin tapahtuisiko mitään. Maanantaina vielä ultra jossa katsottaisiin olisiko mahassa vielä jotain ennenkuin tehdään jatkotoimenpiteitä. Suostuimme Lisan kanssa tähän, sillä leikkaus on aina oma juttunsa eikä kohdussa tälläkään kertaa näyttänyt paljon mitään olevan.

Siispä Nera sai uuden piikin pyllyynsä ja pääsi taas koppaan, jonne se tuntui asettuvan lepäämään. Rauha maassa siis. Höpöttelimme jonkin aikaa klinikan hoitajan kanssa niitä näitä. Nera odotti vähän sivummalla kopassa ja nukkui ilmeisesti. Olin täysin keskittynyt höpöttämään omiani, kun yhtäkkiä kuulin, jotain mitä en olisi ikinä odottanut: "Pentu. Täällä on elävä pentu!" Kesti hetken reagoida Lisan kiljahdukseen, mutta kyllä, häkin oven läpi näin Neran suussa pienen nakin. Lisa huusi täristen Laurin paikalle. En ikinä unohda sitä ilmettä, joka Laurilla oli kun hän tuli takahuoneesta. Niin rauhallisena, "kyllä minä arvasin" ilme kasvoilla. Lauri avasi kopan, koska me olimme niin shokissa etteivät kädet toimineet millään ja tarkisti pennun. Ehjä oli! Nera vaikutti huolestuneelta ja nappasi pennun heti takaisin kun vain sai. Lauri kuulemma epäili nähneensä pienen sydämen ruudulla, mutta koska ei ollut varma, ei tahtonut antaa turhaa toivoa. Hienosti tehty minusta!

Oli ehkä uskomattomin tunne ikinä lähteä pienen piipittävän olennon kanssa kohti Lisan kotia, kun toivo oli menetetty jo aamulla ja voitto oli ollut ettei Neraa todennäköisesti tarvitsi leikata. Nauroimme ja itkimme molemmat koko matkan takaisin. Ihan käsittämätöntä! Lisalla siirsimme molemmat pentuaitaukseen ja Lisa tarkisti vielä sukupuolen. Pieni prinsessa se oli <3 Olin yhtä hymyä, kun katsoin miten onnellisena Nera huolehti ainokaisestaan. Hirmuinen kotkotus kertoi tästä :)

Muutaman päivän ikäisenä

Nyt tästä on jo useampi päivä ja pieni prinsessa on kasvanut vähän isommaksi prinsessaksi. Nerakin on ollut todella tunnollinen mamma. Niin tunnollinen, että sitä on jouduttu jopa muistuttelemaan syömisestä, kun millään ei itse malttaisi. Pienelle tytölle on ollut nimikin valmiina jo syntymäpäivästään asti. Halusimme jotain voimakasta, jotain mikä viittaisi myös äitiinsä ja näin syntyi Pickpocket's Serene Sunrise. Seesteinen auringonnousu, toivo ja uuden alku.

Kuvat on ottanut tyttöjen kasvattaja Lisa Hyöky :) 

Noximon

Viimeiset viikot ovat olleet hektisiä ja aikaa blogille ei juurikaan ole ollut. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta tekstit odottavat vielä julkaisemistaan luonnoksissa ainakin pari päivää. Laitetaan siis tähän Noxin kasvattajan Lauran ottamia kuvia Wirneen leiriltä :) 

 

Kuvista siis kiitos Laura Lönnbergille!

Wirneen leiri 2015

Perjantaina koitti kauan odotettu päivä, suuntasimme nimittäin Wirneen leirille Yläneelle Kuralan kartanotilalle. Me hyppäsimme Noxin kanssa Maijan ja Naurun kyytiin ja matka taittuikin mukavasti höpötellessä niitä näitä. Saavuimme ehkä kuuden aikaan Yläneelle, kierrettyämme ensin miljoonaa eri pikkutietä, ja purkasimme kamat. Me sijoituimme takkatupaan muiden J-poikien sekä Marjon ja Shaken kanssa, jotka saapuivat tosin vasta lauantaina.

 Perjantaina ei tehty ihmeempiä. Mässättiin tortilloilla, juoksutettiin koiria pellolla ja seurattiin vähän muiden tokoilua. Noxin Jedi-veljen piti näyttää kuka on J-jätkistä kovin ja ei harmi vain voinut juoksennella muiden poikien kanssa. Nox ja Jäynä olivat kuitenkin selkeästi riemuissaan nähdessään pitkästä aikaa ja painelivatkin ihan kunnolla menemään. Me taidettiin kaikki odottaa levottomia häkkieläimiä, mutta kaikki olivat tosi rauhallisesti. Itse olin varautunut isolla metallihäkillä, ettei nokinokka vain päättäisi tutkia mökkiä itseksensä. Yökin oltiin ihan hiljaa. Nox ei edes pahemmin reagoinut kun kävin vessassa aamuyöstä. Jäyski sensijaan olisi kovin mielellään tullut tueksi ja turvaksi :D

Lauantai aamu alkoi ihanalla aamupalalla ja törmäsin minä odottamattomiin tuttuihinkin! Kartanotilan pitäjä oli nimittäin minun seitsemännen luokan biologianopettajani, hauskaa :D Vähän järkytti, että opettaja vielä muisti minut, kun itsellä kesti kauan ennenkuin tajusin kuka oli kyseessä...

Lauantain treenit eivät kuitenkaan alkaneet niin lupaavasti. Meillä oli kouluttajana Esa Lehdistö ja minua jännitti aivan järjettömästi, enkä edes tiedä miksi. Se ei ollut yleisö, koska en edes muistanut meillä olevan katselijoita, kun oli kentällä, mutta jostain syystä menin aivan lukkoon. Ja niin meni Noxkin. Se lukee mielialojani todella voimakkaasti ja ensimmäisellä kierroksella ei suostunut edes hyppäämään! Totesin myös etten ole ollut tarpeeks tiukka lähdöissä odottamisien kanssa eikä se pysynyt siis nytkään paikallaan...Kiitos Nooralle, joka piteli Noxia paikoillaan. Lähdöissä odottaminen on nyt tehotreenissä.
Toisella kierroksella olin ehtinyt vähän päästellä höyryjä ja se meni jo paljon paremmin. Vielä kun sain ruokaa mahaan, oli niin tyytyväinen, että iltapäivän agit sujuivat jo mallikkaasti ja päästiin tekemään pätkiäkin radoilta. Ajoittain meni jopa aika hienosti! Kun vain saisin omat hermot kuriin...

Kuva Minna Karjalainen

Nox pääsi kokeilemaan agia myös Evan ja Nooran kanssa, mutta mammanpoika ei paria estettä pidemmälle päässyt, kun ryntäsi aina kentän laidalla istuvan mamman luo. Ja pari kertaa hoksasi mun takana olevan juoksuisen Jipin sekä rauhassa makoilevan Gatsbyn. Mur. Puhuttiin kyllä jo vähän, että Nox voisi mennä kokeilemaan agia myös ihan kaksistaan Nooran kanssa, etten minä olisi häiriönä. Poju kun kuulemma lähdöissäkin nojasi jo valmiiksi minun suuntaani. Toisaalta mieluummin näin päin :D

Kuva Jenny Söderlund

Syöpöttelyn (tuli tehtyä tätä PALJON) ja juoruilun jälkeen oli vuorossa viehetreenit. Nox sai kunnian olla ensimmäinen. Ekalla kierroksella kävelin Noxin ja Marian (?? muisti pätkii) kanssa n. 80m päähän ja palasin sitten takaisin. Menin hieman auton taakse piiloon ettei Nox juoksisi vain minun luokseni, mutta ei mennyt ihan niinkuin piti. Nox kiinnostui hetkittäin vieheestä, mutta lopulta juoksi suoraa minun luokseni, Hups :D Toisella kierroksella jäin suosiolla samaan päähän Noxin kanssa ja tällä kertaa Nox juoksikin vieheen perässä toiseen päähän. Mutta taitaa se tulla ihan yhtä kovaa luokse ihan vaan jos kutsun sen luokseni :P

Sunnuntai yö oli melko levoton. Nukahdin vasta puolen yön maissa ja heräsin jo kahdelta, kun parvella oli törkeän kuuma. Kömmin siis alas sohvalle nukkumaan ja pojilla oli selkeästi ollut raskas päivä, kun korvaakaan ei lotkautettu. Viiden aikaan heräsin täysin pirteänä ja herättelin Noxia aamulenkille. Vähän oli väsynyttä poikaa, mutta heräsihän se kun pääsi pellolle juoksemaan. Puoli kasin aikaan olin jo ehtinyt laittaa kaikki kotimatkaa varten valmiiksi ja pääsin ahtamaan taas mahaa täyteen. Radanrakennus olikin sitten tosi kiva hoitaa ähkyssä.

Sunnuntaina Noora oli siis suunnitellut meille radan ja täytyy sanoa että olin oikein tyytyväinen treenien jälkeen. Jännittää ei tarvinnut koska Noora on tuttu ja lähdin mukaan asenteella "tää on huippukivaa meni miten meni". Tuntui jopa, että ajoittain tiesin mitä olin tekemässä! Sen lisäksi Noora jaksoi vääntää minulle rautalangasta, kun ei vaan sujunut. Mm kun mulla oli todella vaikeaa ymmärtää kääntyä oikeaan suuntaan yhden hypyn jälkeen, Noora tuli eteen seisomaan ja tavoite oli olla törmäämättä. Kääntyihän ne jalatkin sitten kummasti oikeaan suuntaan :D Hauskat treenit ja radan pätkät, tykkäsin kovasti!

Vielä oli tarkoitus puuhailla jotain, mutta me oltiin molemmat aika tööt joten päätin jättää treenit siihen. Loppupäivä meni kivasti nurtsilla istuessa ja höpötellessä ja käytiinhän me Evan sekä Prillan ja Maggien kanssa joellakin leikkimässä. Prilla oli aivan ihana loikkiessaan laiturilta veteen. Lapset ei uskaltaneet mutta Noxista näki että kovasti olisi tehnyt mieli.

Jäynä, Nox, Prilla, Maggie, Kayla, Jippi, Just, Jedi   (C) Jenna Oinonen

Sitten olikin aika lähteä kotia kohti. Matkalla oli melko väsynyt fiilis, mutta juttu luisti jälleen, joten selvittiin matkasta kunnialla. Heti kotiin päästessäni olin taju poissa pari tuntia, heräsin ja menin takaisin nukkumaan. Yöllä tulikin otettua sellainen 11h unta. 

Leiri oli kyllä huippu! Kiitos vielä kaikilla mukana olleille ja erityisesti järjestäjille sekä kellepä muullekaan kun Lauralle jota ilman me ei oltaisi kukaan oltu siellä :) Mahtava porukka enkä jaksa odottaa ensi vuotta!

Kuva Jenny Söderlund

P.S Lauralla oli matkassa ihanat pienet K-pennet ja mulla on aivan järjetön pentukuume...siis mitä?! Luulen, että tää on enemmänkin sellaista pennut on supersöpöjä ja tuoksuu hyvälle, kuin vakavaa pennun haluamista. Mutta olen nyt päätynyt siihen, että kyllä Noxille vielä joskus aussie kaveri tulee :)